Peuranmetsästyksestä poronhoitoon

Monilla on sellainen käsitys, että metsäsaamelaisten elinkeinokriisi eli peuralaumojen väheneminen olisi suurporonhoidon leviämisen syytä. Tämä pitää paikkansa vain Inarin osalta (tähän palaan kirjoituksen lopussa). Sen sijaan Suur-Sodankylän ja Keski-Lapin osalta tämä käsitys ei pidä paikkaansa. Siellä peuranmetsästys kriisiytyi jo selvästi aikaisemmin johtuen suomalaisten uudisasukkaiden nopeasta lisääntymisestä ja siitä seuranneesta liikametsästämisestä.

    [Suur-Sodankylä kattaa kolme lapinkylää: Sodankylän (pohjoisosastaan nykyistä paljon kapeampi), Sompion (nykyinen Koillis-Sodankylä ja Pelkosenniemeä) ja Kemikylän (suunnilleen nykyinen Savukoski).]

Peuranpyynti kriisiytyi jo 1700-luvun puolimaissa

    Alla olevat lainaukset ovat Samuli Onnelan teoksesta Suur-Sodankylän historia, osa 2 (2006).

    ”Kemin Lapin asukkaille peuran pyynti oli ikivanha toimeentulon lähde. Sen merkitys oli suuri vielä 1700-luvulle tultaessa. Niinpä Sodankylän kirkkoherra Henrik Wegelius kertoi vuonna 1751, kuinka hänen tullessaan kaksi vuosikymmentä aikaisemmin Sodankylään siellä vallitsi hyvinvointi, jonka perustana olivat villipeurat, porot, majavat ja muut turkiseläimet. Niillä asukkaat saivat hankituksi jauhot ja muut välttämättömät tavarat. Nyt nämä eläimet olivat kaikonneet ja seurakunnan asukkaat elivät kurjuudessa ja puutteessa. - - Muutamaa vuotta myöhemmin raatimies Anders Hellant ja lääninsihteeri Lars Qvist laativat kertomuksen Lapin maista. He totesivat peuran pyynnin vähentyneen Kemin Lapissa, missä se aikaisemmin oli ollut saamelaisten hyvinvoinnin perusta. Syyksi virkamiehet keksivät liikapyynnin: etenkin kevätpyynnin aikana peuroja pyydettiin ampumalla niin paljon, että jäljelle jääneet karkasivat kauas.” 

    ”Tegengren on tullut siihen johtopäätökseen, että niin kauan kuin peuroja oli riittävästi saamelaisperheiden elämiseen, eivät saamelaiset olleet kiinnostuneita poronhoidosta kuin vähäisessä ja peuranpyyntiin liittyvässä mielessä [houkutusporoina]. - - Vuosien 1856–1860 kertomuksessa kerrotaan peuranpyynnin olleen ennen merkittävää, nyt se oli vähentynyt. Vuosien 1871–1875 kertomuksessa peuranpyynti on kadonnut kokonaan Lapin kruununvoudin antamista tiedoista.”

    Tämä ja seuraavat lainaukset ovat Matti Enbusken kirjasta Vanhan Lapin valtamailla (2008). [Linkki PDF-tiedostoon]

    ”[1742] Maaherra selvensi, kuinka Lapin uudistilalliset hankkivat maata vain sen verran että saivat tilan aikaiseksi. Muuten he elivät metsästyksellä ja kalastuksella, joiden harjoittaminen pääelinkeinona kuului Gyllengripin mukaan yksistään lappalaisille asutusplakaattien perusteella.”

    Liikapyynnin syynä oli siis se, että uudistilalliset, joiden piti lain mukaan viljellä maata ja hoitaa karjaa, osallistuivat myös metsästykseen ja kalastukseen, jotka oli varattu yksinomaan lapinveroa maksaville lappalaisille. Kun Sodankylän lapinkylässä arvioidaan eläneen vain parisataa ihmistä, ennen kuin lapinmaat avattiin suomalaiselle uudisasutukselle vuonna 1673, niin suunnilleen 50 vuotta myöhemmin väkiluku oli jo kaksinkertaistunut. Koska uudistilalliset täydensivät elantoaan myös metsästyksellä, näin merkittävä väestönkasvu huvensi huomattavasti alueen peurakantaa. Tämän seurauksena peuranmetsästys kriisiytyi Keski-Lapissa jo 1700-luvun puoliväliin tultaessa, vaikka lopullisesti peuralaumat katosivat vasta runsas sata vuotta myöhemmin.

  

Valtiovalta painostaa asukkaita lapinverolta uudistilallisiksi

    ”Ja vuosikymmenen kartoituksen jälkeen annettiin marraskuussa 1749 uusi kuninkaallinen reglementti Lapinmaan asuttamiseksi. Näin ikään kuin huomaamatta korostettiin poronhoitajasaamelaisten asemaa 1740-luvulla elinkeinokysymyksen seurauksena ja maatalouden edistämistyössä, kun taas metsäsaamelaisen elämäntavan oli muututtava talonpoikaiseksi. Niin myös tuli tapahtumaan muutaman vuosikymmen kuluessa. - - Maataloudelle soveltumattomilla alueilla oli lappalaisten keskeisenä elinkeinona oltava poronhoito, jota olisivat tukeneet kalastus ja metsästys. Se tarkoitti käytännössä sitä, että [vero]lappalaisuus haluttiin rajoittaa Ruotsin valtakunnan pohjoisosien tunturiseuduille mutta myös sitä, että Kemin Lapissa ei lappalainen poronhoito ollut suotava pääelinkeino vaan maatalous.”

    ”Hieman monimutkaisesti aukeavan säädöksen merkitys oli yksiselitteinen. Kaikki vanhat metsästysmaat ja kalavedet sekä niityt ja metsät olivat ensisijaisesti uudistilallisten käytettävissä riippumatta siitä, olivatko ne olleet lappalaisten hyödyntämiä. Näin kehitys oli johtanut tiukkaan määräykseen, jossa lappalaisten perinteisillä veromailla ei ollut edes periaatteessa esteellistä merkitystä tilallistalouden harjoittamisen mahdollisuuksiin. Sen täytyi heijastua myös paikallistason hallintokäytäntöön lapinveromaan aseman heikentyessä.”

    Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että metsäalueen verolappalaiset alkoivat hävitä käräjillä kiistansa uudistilallisia vastaan. Ainoa keino, jolla he pystyivät turvaamaan ikimuistoiset oikeutensa ja sukualueensa, oli ryhtyä itsekin tilalliseksi – ennen kuin joku vieras ehtisi ensin. Näin valtiovalta lapinverollisten juridista asemaa heikentämällä painosti metsäsaamelaiset pyyntikulttuurista maatalouden harjoittajiksi, ennalta laadittua suunnitelmaa seuraten.

 

Poromäärät kasvoivat hitaasti

    Poroja oli vielä 1700-luvun puolivälissä Suur-Sodankylässä hyvin vähän, kuten seuraava kuvaaja osoittaa. Alueen poromäärä alkoi merkittävästi kasvaa vasta 1800-luvulla. Suurporonhoitoa ei siis voi syyttää peuranmetsästyksen kriisiytymisestä 1700-luvun puolimaissa.

Inarissa erilainen tilanne

    Inarinsaamelaisilla pienimuotoinen poronhoito oli vain yksi osa monipuolisessa elinkeinokokonaisuudessa. Seuraavat lainaukset ovat Tarja Nahkiaisojan tutkimuksesta Saamelaisten maat ja vedet kruunun uudistiloiksi. Asutus ja maankäyttö Inarissa ja Utsjoella vuosina 1749–1925 (2006). [Linkki PDF-tiedostoon]

    ”On tehtävä ero täyspaimentolaisen poronhoidon ja puolinomadiseen elinkeinomuotoon kuuluvan poronhoidon välillä. Inarin saamelainen heimo edusti puolinomadista elinkeinomuotoa, johon poro kuului toki olennaisena osana, mutta jossa elinkeino sai vain vähäisen merkityksen. - - Tärkein syy vähäiseen poronomistukseen oli se, että kalastuksella, lampaanhoidolla ja peuranpyynnillä elävät inarinsaamelaiset tarvitsivat poroa lähinnä kuljetuksiin ja houkutuseläimenä peuranpyynnissä. Estääkseen poroja sekoittumasta peuralaumoihin inarilaiset ryhtyivät pitämään niitä saarissa aina toukokuun lopusta marraskuun loppuun.”

    Porojen määrä Inarissa säilyikin pitkään vähäisenä, määrien kasvaessa samassa tahdissa Suur-Sodankylän poromäärien kanssa, eli vasta 1800-luvun lopulla poromäärä kasvoi merkittävästi (ks. kuva alla). Tämä johtui niin Inarissa kuin Suur-Sodankylässäkin pohjoissaamelaisten suurporonhoitajien saapumisesta näille alueille. Vuosisadan lopussa Inari ohitti Sodankylän reilusti, ja vuonna 1900 Inarissa olikin jo noin 35 000 poroa.

Inarissa peuranpyynti jatkui tuottoisana pidempään kuin Keski-Lapissa. Inariin suomalaisia uudisasukkaita saapuikin yleisesti vähemmän ja myöhemmin kuin Keski-Lappiin. Peuranpyynti kriisiytyi Inarissa vasta sata vuotta myöhemmin, ja tällöin syynä olivat suurporonhoitoa harjoittavat Norjan Itä-Ruijan pohjoissaamelaiset. 

    ”Kun Inarin ja Utsjoen käräjillä vuonna 1843 tiedusteltiin vuoden 1751 rajasopimuksen noudattamista, kertoivat runsaslukuisesti paikalle saapuneet Inarin ja Utsjoen lapinseurakuntien asukkaat viimeaikaisista kokemuksistaan. Ilmeni muun muassa, että Norjan tunturilappalaiset erityisesti Itä-Ruijan läänistä (norj. amt) muuttivat vuosittain valtakunnan rajan yli Suomen Lapinmaahan porotokkineen. He oleskelivat täällä koko talven, tuhosivat porolaidunmaat ja hävittivät muutenkin jo kylliksi vähäiset metsävarat. Inarilaisten mukaan he myös ”häikäilemättömällä julkeudella” valtasivat peuranpyynnin, joka ilman tätä voisi olla kannattava elinkeino. Itä-Ruijasta saapuneet tunturilappalaiset olivat jopa hävittäneet heidän peuranpyyntiä varten virittämiään ansoja.”

    ”Kun Norjan porosaamelaiset palasivat takaisin kotiseuduilleen suurilukuisine tokkineen, veivät he mennessään suuren määrän inarilaisten ja utsjokelaisten poroja, jotka laidunsivat samoilla alueilla norjalaisten porojen kanssa. Esimerkiksi keväällä 1842 norjalaiset, oleskeltuaan talven rajan tällä puolella Kolmisoaivin ja Paatsjoen välisellä alueella, veivät takaisin mennessään kalastajalappalaisen Matts Mattsson Wallen tokasta noin 200 poroa.”

    ”T.I. ITKOSEN mukaan 1830-luvun lopussa ja 1840-luvun alussa noin sadan ruijansaamelaisperheen arveltiin oleskelevan talvisin Utsjoen ja Inarin alueella, laiduntavia poroja oli noin 50 000.”

    Venäjälle kuuluvan Suomen puolella rajaa laidunsi siis luvattomasti valtava, 25-kertainen määrä poroja verrattuna inarilaisten sen aikaiseen poromäärään. Tämä laiton toiminta johtikin pian rajasulkuun Norjan ja Suomen välillä, mikä puolestaan kriisiytti suurporonhoidon Norjan puolella: poromäärät putosivat siellä radikaalisti. Paikalliset porolaitumet olivat jo jonkin aikaa olleet ylilaidunnettuja, ja sikäläisten saamelaisten poromäärien kasvu oli perustunut tuoreisiin laidunmaihin Suomen puolella.

    ”Olivat syyt villipeurasaaliiden vähenemiseen mitkä tahansa, peuranpyynnin loppuminen peurojen vähenemisen seurauksena voidaan Inarissa ajoittaa 1800-luvun puolivälin tienoille. Samoihin aikoihin myös inarilaiset alkoivat asettua uudistilojen asukkaiksi, joko omasta tai valtion toimesta.”

Yhteenveto

    Suur-Sodankylän alueella peuranmetsästys kriisiytyi jo 1700-luvun puolimaissa, ja syynä oli nopeasta väestönkasvusta johtuva liikametsästys, kun uudistilallisetkin verottivat peurakantaa. Sekä vanhan elinkeinon edellytysten heikkeneminen että valtiovallan tietoinen strategia heikentää verolappalaisten asemaa suhteessa uudistilallisiin ajoivat alueen saamelaiset ryhtymään itsekin uudistilallisiksi. 

    Inarissa peuranmetsästys kriisiytyi vasta sata vuotta myöhemmin eli 1840-luvulla, ja siellä syynä oli Norjan suurporonhoitajasaamelaisten luvaton laidunnus Suomen puolella. Inarinsaamelaisetkaan eivät korvanneet peuranmetsästystä siirtymällä suurporonhoitoon, vaan he ryhtyivät uudistilallisiksi aivan kuten Keski-Lapin saamelaiset jo sata vuotta aiemmin. Laajamittainen suurporonhoito saapui niin Sodankylään kuin Inariinkin vasta 1800-luvun lopussa pohjoissaamelaisten tulokkaiden mukana.