Sodankylän nimeä jäljittämässä, osa 1

1. Johdanto

 Tässä ensimmäisessä osassa kartoitan Sodankylä-nimen vanhat nimiasut ja niiden kirjoitusasut. Näitä analysoimalla saadaan monia tärkeitä vihjeitä, jotka auttavat rajaamaan nimen mahdollisia alkuperäselityksiä (joihin päästään joskus mahdollisesti valmistuvassa toisessa osassa). Kokonaisaineiston kartoitus on kriittisen tärkeä vaihe, koska pelkästään nykyistä nimiasua katsomalla päädyttäisiin aivan erilaiseen – ja virheelliseen – johtopäätökseen.

 Sodankylä kuului aiemmin Kemin Lappiin, jonka heikosti tunnettuja saamelaismurteita kutsutaan yhteisnimityksellä keminsaame. Alueen ainoa eloonjäänyt kieli inarinsaame lasketaan omaksi kielekseen. Keminsaame ei kuitenkaan ollut yhtenäinen kieli, vaan kunkin lapinkylän alueella näyttää kehittyneen omanlaisensa murre. Lapinmaat avattiin suomalaisille uudisasukkaille vasta vuonna 1673.

 Merkinnät:

     <Nimi> = Alkuperäisen kirjoitusasun tarkka toisinto merkitään kulmasulkeisiin.

     *Nimi = Erilaisten kirjoitusasujen taakse rekonstruoitu nimiasu merkitään asteriskilla.

     **Nimi = Spekulatiivinen tai hypoteettinen nimiasu merkitään kaksoisasteriskilla.

     ’merkitys’ = Sanan merkitys ilmaistaan puolilainausmerkeissä.

     Paikan|nimi = Moniosaisen paikannimen osat eli nimielementit voidaan erottaa toisistaan pystyviivalla, milloin se nähdään selventävänä. Selvyyden vuoksi olen merkinnyt paikannimet lihavoidulla ja nimien taustalle rekonstruoidut sanat kursivoidulla tyylillä.

 

Käsitteet:

1.     Nimikohde: Paikka, johon saatetaan viitata useammalla erilaisella nimiasulla. Esimerkiksi Sodankylä on nimikohde ja siksi tässä lihavoimatta – tai se on oikeastaan kaksi erilaajuista nimikohdetta. (1) Laaja nimikohde: koko kunta tai sitä edeltänyt lapinkylä; (2) suppea nimikohde: nykyinen kirkonkylä tai aiemman lapinkylän talvikylän oletettu sijaintipaikka samalla seudulla.

2.     Nimiasu: Saman nimen erilaisia variantteja kutsutaan nimiasuiksi silloin, kun kyse ei ole pelkästä oikeinkirjoituksellisesta horjunnasta vaan nimiasujen alku- ja jälkiosien välillä havaitaan systemaattisia eroja. Esimerkiksi <Suothakylla> ja <Sowan bÿ> edustavat eri nimiasuja.

3.     Kirjoitusasu: Sama nimiasu on voitu kirjoittaa eri tavoilla, koska varhaisten kirjureiden ja kartanpiirtäjien merkinnöissä oli horjuvuutta. Esimerkiksi <Suothakylla> ja <Suotakijlla> edustavat yhden ja saman nimiasun eri kirjoitusasuja, kun taas <Sowan bÿ> ja <Såvannby> edustavat toisen nimiasun eri kirjoitusasuja.

4.     Nimielementti: Kaksiosainen paikannimi kuten Sodan|kylä koostuu kahdesta nimielementistä. Kaikissa Sodankylän nimi- ja kirjoitusasuissa jälkiosan (eli perusosan) katsotaan merkitsevän ’kylää’, kun taas alkuosan (eli määriteosan) alkuperäinen merkitys on toistaiseksi selvittämättä.

 Minun oli tarkoitus käsitellä tätä aihetta jo heti blogin aloitettuani, mutta aiheen penkominen rönsysi laajaksi ja samalla venyi ajallisesti. Osasyynä viivytykseen oli myös se, ettei Sodankylä-nimelle edelleenkään löydy yhtä varmasti oikeaa selitystä, kun huomioidaan kaikki varhaiset kirjoitusasut. Ei siis riitä, että selitetään vain nykyinen suomenkielinen nimiasu Sodankylä – sen pohjalta arvioinnin lopputulos olisi pahasti puutteellinen, suorastaan virheellinen. Tässä ensimmäisessä osassa kartoitankin siksi kaikki Sodankylään alueena (laaja määritelmä) tai asutuksena (suppea määritelmä) viittaavat varhaiset nimiasut ja kirjoitusasut, ja niiden pohjalta kokoan yhteen päätelmiä, jotka seuraavassa osassa auttavat rajaamaan paikannimelle esitettyjen erilaisten etymologioiden eli alkuperäselitysten joukosta uskottavimmat.

2. Sodankylän kirjoitusasut ja nimiasut

 Ennen kuin paikannimelle voidaan lähteä etsimään selitystä, on ratkaistava paikannimen alkuperäinen kirjoitusasu. Sodankylän kohdalla tilannetta mutkistaa se, että paikannimi on voinut välittyä erilaisena erikielisten ihmisten kautta. Nimi on voitu kuulla saamenkielisiltä (useammankin saamelaismurteen puhujilta) tai suomenkielisiltä paikallisilta asukkailta, ja sen on saattanut kirjata muistiin suomenkielinen tai ruotsinkielinen kirjuri, kartoittaja, pappi tai tutkimusmatkailija. Osa merkintäeroista saattaa juontua siitä, että tietolähteenä on ollut eri saamelaismurteiden puhujia tai eri suomalaismurteiden puhujia. Sekin täytyy huomioida, että yksittäinen kirjuri on saattanut merkitä omalle kielelleen vieraita äänteitä erikoisilla tavoilla tai korvata ne oman kielensä lähimmillä äänteillä.

 Kielikellossa Samuli Aikio kirjoitti, että ”vanhoissa lähteissä esiintyy myös muotoja Såvannby (1563) tai Sovankylä (1566-67) tai jopa Savan kields (1700-luvun alku).” T. I. Itkonen antoi lisää vanhoja kirjoitusasuja artikkelissaan Kvasisuomalaisia Lapin paikannimiä. Yhteen koottuna Sodankylän varhaiset kirjoitusasut ovat seuraavat:

<Suothakylla>, <Suotakijlla> 1550–1553

<Sowan bÿ>, <Såvannby> 1563

<Sowann by>, <Soffuan kylä>, <Sovankield>, <Savan Kields> 1563–1600 

<Saffwanbÿ> 1564

<Sovankylä> 1566−67

<Sodhankillä> 1580

<Sudankylä>, <Sådankyla, -kylla, -kijell>, <Sodankijlla>, <Sodekylä>, <Sodemkol>, <Soddenkiil>, <Sodenkyhle, -kula, -kyll, -kylä> 1581–1686

<Suaddekill> 1742−44

<Suávvážil> 1886 (inarinsaame)

<Čuávvážil> 1900-luvun alkupuolella (inarinsaame)

(Inarinsaamessa <ž> on <č>:n eli [tš]:n soinnillinen pari [dž])

 Suurin osa näistä kirjoitusasuista juontuu Sodankylän saamelaiskaudelta. Sodankylä kuului Kemin Lappiin, minne suomalaiset uudisasukkaat saivat kuninkaan luvalla muuttaa vasta vuodesta 1673 alkaen. 1700-luku oli suomalaistumisen aikaa, kun alueen saamelais- ja suomalaisjuuriset suvut sekoittuivat perinpohjaisesti sillä lopputuloksella, että nykyiset sodankyläläiset polveutuvat tasavahvoin osuuksin kummastakin väestöryhmästä (tietysti pois lukien myöhemmät tulokkaat). 1800-luvun puoliväliin tultaessa paikallinen saamelaiskieli lakkasi siirtymästä lapsille, ja väestöstä tuli puhtaasti suomenkielistä (ks. Milloin sodankylänsaame kuoli?).

 Alku- ja jälkiosien erilaiset yhdistelmät on ryhmitelty seuraavaan taulukkoon:

Suomen- ja ruotsinkielinen jälkiosa (-kylä ja -by) esiintyvät hyvin erilaisten alkuosien perässä, eli niillä on käännetty yhdysnimen loppuosa silloin, kun kirjuri on tunnistanut sen merkitsevän ’kylää’. Joissain tapauksissa varmaankin jo paikallisilta kuullussa nimiasussa on ollut suomenkielinen jälkiosa. On kuitenkin merkittävää, että aivan varhaisimmat kirjoitusasut ovat sellaisia, joissa loppuosaa ei vielä ole käännetty suomeksi tai ruotsiksi: <Suothakylla>, <Suotakijlla>. Näissä jälkiosa näyttää sellaiselta, jollaisena suomesta lainattu sana kylä olisi sopeutettu saameen. Nämä kirjoitusasut näyttäisivätkin tallennetun sellaisina kuin saamenkieliset asukkaat ovat ne ääntäneet, eli varhainen kirjuri ei ole vielä uskaltanut korvata jälkiosia suomen- tai ruotsinkielisellä sanalla.

 Alkuperäisten nimiasujen selvittelyn kannalta on olennaista, että jälkiosat -kield ja -žil esiintyvät vain sanansisäisen v:n sisältävän alkuosan perässä. Vastaavasti suomen kylä-sanasta saamelaismurteisiin lainatut erilaiset variantit (-kylla, -kijlla, -kula jne.) esiintyvät vain sanansisäisen t:n tai d:n sisältävän alkuosan perässä. Esimerkkejä on niin monta, ettei tätä voi panna satunnaisvaihtelun piikkiin, eikä ero selity myöskään eriaikaisista kerrostumista, koska kumpaakin nimiasua tavataan yhtä varhain. Niinpä tämän jakauman täytyy heijastaa jo saamelaisten lähdemurteiden välisiä eroja. Samaan lapinkylään ja sen talvikylään on siis viitattu eri paikallisyhteisöissä kahdella erilaisella nimiasulla, joita ei kuitenkaan tässä vaiheessa ole mahdollista rekonstruoida kovinkaan tarkasti:

     1. *S(u)ova(n)|kield, -žil

     vs.

     2. *S(u)otV-/*S(u)odVn-|killä, -kylla, -kula

     [V = jokin vokaali, jonka tarkempaa laatua ei voida päätellä nimiaineistosta.]

 Varmuudella näiden kahden nimiasun alkuosat erottaa ainoastaan ensimmäisen ja toisen tavun rajalla oleva konsonantti. Nimiasuja ei siksi voida uskottavasti selittää yhdestä ja samasta lähtömuodosta. Yhteistä nimiasujen alkuosille kuitenkin on, että kumpaakin esiintyy sekä genetiivin -n:n kanssa että ilman. Silloin kun loppu-n puuttuu, ensimmäisessä nimiasussa on vahvempi konsonantti (t, th), ja kun loppu-n esiintyy, siinä on heikompi konsonantti (d, dd, dh). Tällaista astevaihtelua esiintyy kuitenkin monien saamelaiskielten lisäksi suomessa (esim. sota : sodan), joten se ei auta rajaamaan lähdekieltä. Vaikka nykyään genetiivin *-n-pääte on säilynyt vain eteläisimmissä saamelaiskielissä, näyttää se esiintyneen pohjoisempanakin vielä joitain satoja vuosia sitten. On siis mahdollista, että keminsaamen murteissakin esiintyi genetiivin pääte vielä 1700-luvulla. Siksi -n-päätteisiä alkuosia ei voi tulkita suomenkielisiksi.

 Saamelaisten käyttämiksi kummankin yllä rekonstruoidun nimiasun osoittaa se, että jälkiosa on suomen kylä-sanasta lainattaessa muuttunut alkuperäisestä. Suomenkieliset asukkaat olisivat tietysti käyttäneet suomen sanaa kylä juuri sellaisenaan. Saamenkieliset ovat korvanneet omasta kielestään puuttuneen y:n kulloinkin sopivaksi katsomallaan oman kielensä vokaalilla, ja näitä kirjurit ovat sitten merkinneet kirjavasti (ie, ij, i, u, o). Sanansisäisen l:n piteneminen ll:ksi puolestaan selittyy lainasanan sopeuttamisella saamen astevaihteluun: päätteettömässä nominatiivissa ja eräissä muissa sijoissa sanansisäinen yksinäiskonsonantti piteni.

 Inarinsaamelaisilta tavattu erikoinen loppuosa -žil [džil] liittynee jotain reittiä suomen kylä-sanaan, vaikka kyse ei olekaan suoraviivaisesta äänne äänteeltä lainaamisesta, koska kaikissa saamelaiskielissä oli tietysti k tai hyvin lähellä sitä oleva äänne. Yksi mahdollisuus voisi olla, että tämä sana olisi käynyt läpi samankaltaisen muutoksen kuin koltansaamen k etuvokaalien edellä: silloin tuloksena on liudentunut ǩ (rekonstruktioissa tämä merkittäisiin *ḱ). Tämä tarkoittaa sitä, että k:n lopussa ääntyy j:mäinen äänne, lähestyen kuulovaikutelmaltaan jopa [ksj]:ää. Inarinsaamelaisten pitäisi sitten olettaa korvanneen tämä vieras äänne oman kielensä [dž]:llä. Tämän hypoteesin heikkous kuitenkin on, ettei koltansaamesta tunneta tuollaista sanaa. Tietysti on mahdollista, että lähdekieli olikin jokin Suomen Itä-Lapissa puhuttu kadonnut saamelaismurre, joka jakoi tällaisen äänteenmuutoksen koltansaamen kanssa. Tuntemattoman sanan selittäminen keksimällä tuntematon kieli ei kuitenkaan ole tieteellisesti erityisen vakuuttava vaihtoehto.

 Toisena mahdollisuutena voidaan esittää, että äännevastaavuuden taustalla olisikin hyperkorrektius, jollaista esiintyy toisinaan lähisukuisten kielten ja murteiden kohdatessa: kun on opittu kaava, että meidän puheessamme äänne X vastaa toisten puheen äännettä Y, niin silloin saatetaan X sijoittaa sellaisiinkin sanoihin, joissa Y:tä säännöllisesti vastaisikin oman kielen Y (tai vaikka Z). Suomen kieleen lainatuissa sanoissa esiintyy k saamen *ć:n [tś] korvaajana juuri e:n ja i:n edellä:

kero ’paljas, tasainen tunturinlaki’ ← *ćearō

kivalo, kiveliö ’laaja asumaton erämaa tms.’ ← *će̮vēlkē

kiekki ’sääksi, kalasääski’ ← *ćiekće̮

kermikkä ’yksivuotias poronvasa’ ← *ćearme̮kkē

kiekerö ’porojen talvilaidun’ ← *ćieke̮r

 Tämä tunnettu lainavastaavuus olisi voinut antaa tuossa vaiheessa kaksikielitaitoisille saamelaisille sellaisen vaikutelman, että suomen k:ta vastaisi yleensäkin saamen *ć: siksi kylä-sana olisi saatettu hyperkorrektisti peilaten omaksua johonkin saamelaismurteeseen *ć-alkuisena.

 Tällä hetkellä tiedämme niin vähän historiallisen Kemin Lapin saamelaismurteista (ns. keminsaamen murteista), ettei tässä vaiheessa ole mahdollista arvioida tarkemmin sitä, mikä nimiasu voisi periytyä minkäkin lapinkylän murteesta. Todennäköisenä voitaneen pitää sitä, että yksi nimiasu olisi ollut käytössä Sodankylän asukkailla ja toinen nimiasu jonkin naapurilapinkylän asukkailla.

 

3. Vihjeitä perimätiedosta

 Mielenkiintoista perimätietoa kertoo vuonna 1737 kirjoitettu Kemin Lapin kuvaus. Sen on kirjoittanut Sodankylän kappalaisen Barthold Ervastin poika Johan Bartholdi Ervast. Teoksen on latinasta suomentanut Tuomo Itkonen.

 ”Siitä mitä lappalaiset kertovat alkuperästään tällä [Sodankylän] seudulla, katsomme seuraavan ansaitsevan huomiota. Heitä oli kaksi veljestä, jotka ensimmäisinä saapuivat näille maille ja joita on pidettävä ensimmäisinä perheiden päämiehinä ja isinä. Toinen heistä oli Suovitz, toinen Teuton eli Teutaja niminen. - - Toinen veljeksistä, Suovits eli Suovainen, kuten monet lappalaiset häntä suomeksi nimittävät, asettui perheineen sille tienoolle, missä nykyäänkin Sompion kylä on - -”

 Huomattakoon Suov-alkuinen nimi, joka täsmää hyvin sen kanssa, mitä edellä esitettiin varhaisista nimiasuista. Luultavimmin diftongi *uo on tässä nimessä alkuperäinen, ja vieraskielisten kirjurien Sompiosta merkitsemä sukunimi <Sufva>, <Suva> johtunee merkinnän epätarkkuudesta.

 1600-luvun maakirjoissa veroa maksaville isännille ei yleensä merkitty sukunimiä vaan vain patronyymit (esim. Hans Andersson), jolloin sukuyhteyttä myöhempiin henkilöihin on hankala todistaa. 1700-luvulta alkaen pappien pitämissä rippikirjoissa perheenjäsenet listattiin sitten jo sukunimellä. 1731 alkaneessa rippikirjassa Sompiosta tavataan Anders Persson Sufva perheineen, 1750 ja 1760 Pehr Suva perheineen (nyt kerrotaan myös syntymäaika: 16.1.1707). Tämän jälkeen Suva-sukunimeä ei enää tavata, mutta koska Pekalla (tai saamelaisittain Pieralla) oli neljä lasta, joista kolme tyttäriä, niin suku on kuitenkin jatkunut tytärten kautta.

 Tärkeä on myös rinnastus nimiasujen Suovits ja Suovainen välillä. 1700-luvulla Kemin Lapin saamelaiset osasivat jo sujuvasti suomea, ja he hahmottivat yhteyden suomalaisen sukunimipäätteen -inen ja saamelaisen päätteen -ts välillä. Suovits-nimi ei siis millään lailla liity venäjän kielen patronyymipäätteeseen -vitš, vaan siinä näkyy täysin säännöllinen suomalaisen sukunimipäätteen -inen vastine:

Varhaisissa asiakirjoissa suomalaisten sukunimien pääte oli vielä -inen (esim. Korhoinen), mutta sitten tehtiin keinotekoinen päätös, että -i jätettiin vain adjektiiveihin, kun taas muista sanaluokista se poistettiin. Siksi kielessämme sanotaan nykyään punainen mutta Korhonen.

 Esimerkiksi inarinsaamessa ja pohjoissaamessa nominatiivissa (eli sananloppuiseksi jäätyään) tuosta päätteestä on jäljellä enää š, mutta Olaus Sirman lauluteksteistä tiedetään, että vielä 1600-luvulla vanhassa sodankylänsaamessa deminutiivinen nominatiivi päättyi ts-mäiseen äänteeseen:

<Kúlnasats> ’Pilkkasiipi’ (poron nimi), deminutiivi

 Niinpä Suovits sopii hyvin vanhan sodankylänsaamen mukaiseksi nimiasuksi. Tunnetaan muitakin tämänkaltaisia saamelaisperäisiä sukunimiä: Kuhmitsa (Kuolajärvi/Salla), Kallatsa (Sodankylä), Saijets (Inari). Kahdelle viimeiselle löytyy myös mahdollinen päätteetön vastine paikannimistöstä: Kallo (Kittilä) ja Saija (Salla). Alueellisen etäisyyden vuoksi ei voitane olettaa, että sukunimet juontuisivat juuri mainituista paikoista, mutta luultavasti nämä sukunimet ja asutusnimet kuitenkin heijastavat yhteistä saamelaista lähtösanaa. Joillain alueilla henkilön- tai paikannimistä on ilmeisesti johdettu tämänkaltaisia sukunimiä.

 Asiakirjojen kirjoitusasut <Sufva> ja <Suva> edustanevat vieraskielisten kirjaajien epätarkkuutta. Mainittakoon kuitenkin, että myös Olaus Sirman lauluteksteissä kantasaamen *uo:ta edustaa toisinaan <ú>. Joka tapauksessa *Suova näyttää olleen se kantanimi, josta sukunimiasut Suovits ja Suovainen on johdettu.

 

4. Yhteenveto

 Tässä katsauksessa olen esittänyt, että Sodankylään viittaavina tunnetaan kaksi erilaista mutta aivan yhtä vanhaa nimiasua. Kumpaakin nimiasua ovat käyttäneet saamenkieliset ryhmät päätellen siitä, miten suomen kielestä lainattu kylä-sana on niissä muuttunut. Kun huomioidaan perimätieto Sompion lapinkylän perustajasuvusta Suovits/Suovainen ja asiakirjalähteissä esiintyvät kirjoitusasut <Sufva>, <Suva>, niin luultavasti Sodankylän (ja/tai Sompion) lapinkylän asukkaat ovat itse käyttäneet nimiasua *Suovan|kield ’Suovan kylä’.

 Tässä vaiheessa jäävät vielä auki kysymykset: (1) Mihin saamen sanaan henkilönnimi Suova perustuu? (2) Mikä saamelaisryhmä sitten käytti toista varhaista Sodankylään viittaavaa nimiasua? (3) Mikä on sen nimiasun etymologia eli alkuperänselitys? Mikäli löydän vastauksia näihin kysymyksiin, palaan asiaan kirjoituksen toisessa osassa.