Niukkojen keminsaamelaisina pidettyjen lähteiden joukossa on
kolme Elias Lönnrotin keräämää lyhyttä laulutekstiä. Pekka Sammallahti kirjoittaa
näistä lauluista teoksessa Ealli biras (2014/2015, s. 56): ”Savukosken
vanhasta kielestä tiedetään jotain sen perusteella, että sieltä ovat
todennäköisesti peräisin kolme joikutekstiä, jotka on julkaistu Elias Lönnrotin
muistiinpanemia ”loihtoja” sisältävässä kirjassa. Tekstit ovat peräisin joko
vuodelta 1837 tai 1841. Matkakumppanina Lönnrotilla olivat Matias Aleksanteri
Castrén ja Antti Juhana Sjögren - - ”
Sammallahti pitää näiden laulutekstien kieltä koltansaamen
kaltaisena, ja se jakaakin joitain yhteisiä äänteenmuutoksia koltan- ja
inarinsaamen kanssa (kuten myös sompionsaamen sanalistan kieli). Koltansaamen
piiriin kuuluvana sitä ei kuitenkaan voida perustellusti pitää, koska (1) siinä
näkyy ihan omanlaisiaankin äänteenmuutoksia, jotka puuttuvat koltansaamesta, ja
(2) siitä näyttää puuttuvan osa koltansaamen äänteenmuutoksista. Olenkin vuonna
2018 työhypoteesina niputtanut inarinsaamen, koltansaamen, sompionsaamen ja
savukoskensaamen yhteisen nimilapun itäkeminsaame alle. (Jaakko Häkkinen
2018: Metsälappalaisten
kielelliset jäljet)
Kuitenkin T. I. Itkosen artikkelissa vuodelta 1933 (Kolme
E. Lönnrotin muistiinpanemaa lappalaista joikua; Suomi-sarja, viides jakso,
16:s osa) mainitaan, että mainittu Loihtoja-teos on ilmestynyt jo vuonna
1832, ja tämä julkaisuvuosi tosiaan pitää paikkansa. Siis viisi vuotta ennen
Lönnrotin matkoja Lappiin! Näitä kolmea laulutekstiä ei siis ole voitu saada
niin myöhään kuin on oletettu. Ajallisesti mahdollisia ovatkin vain Lönnrotin
kolme ensimmäistä keruumatkaa vuosina 1828, 1831 ja 1832. Näiden matkojen
pohjoisin sijainti saavutettiin toisella matkalla, jolloin Lönnrot kävi Kainuun
Kiantajärvellä.
Kuva 1:
Lönnrotin toinen matka vuonna 1831. https://www.juminkeko.fi/kansanrunous/lonnrotin-matkat/
Lisäksi Lönnrot kirjoitti Lapin-matkoistaan kuvauksia, eikä
hän minkään matkan yhteydessä mainitse näitä kolmea saamenkielistä laulua.
Niistä ei puhu mitään myöskään Castrén, joka oli Lönnrotin matkakumppanina Lapissa
ja joka niin ikään kirjoitti laajoja muistiinpanoja matkakokemuksistaan. Sen
sijaan Lönnrotin ensimmäisiltä matkoilta on hyvin vähän kertomuksia, joten saamenkielisten
laulujen mainitsemattomuus ei niiden kohdalla olisi outoa.
Kun kuitenkaan kolme ensimmäistä matkaa eivät ulottuneet lähellekään
silloista saamelaisaluetta, niin oletettavasti Lönnrot kuuli ne joltakulta
saamelaiselta, joka sattui olemaan käymässä jossain kaupungissa tai kylässä paljon
etelämpänä. Emme osaa mitenkään arvailla edes sitä, olisiko tällainen
kohtaaminen tapahtunut Suomen suuriruhtinaskunnan puolella vai Venäjän
keisarikunnan puolella, koska Lönnrot liikkui jo kolmannella matkallaan rajan kummallakin
puolella.
Tästä seuraa se, ettei näiden kolmen laulun kotimurteen
paikantamisesta ole mitään varmuutta. Suomen Itä-Lapin Savukoski on kyllä edelleen
yksi vaihtoehto, koska selvästikin laulujen murre on kehittynyt inarin-,
koltan- ja sompionsaamen naapurina, jakaen yhteisiä muutoksia niiden kanssa.
Näin päätteli jo T. I. Itkonen aiemmin mainitussa artikkelissaan. Sallan/Kuolajärven
pohjoisosakin lienee mahdollinen. Mutta yhtä lailla laulut saattaisivat olla
peräisin Venäjän puolelta, Imandrajärven seudulta. Sieltä on runsaasti eri
kirjureiden muistiinpanoja sisäisesti erittäin kirjavasta murteistosta (T. I. Itkonen:
Koltan- ja kuolanlapin sanakirja, 1958), ja akkalansaame edustaa vain
yhtä tästä laajasta kokonaisuudesta rajattua osaa. Suurinta osaa näistä kuolleista
saamelaismurteista ei ole vielä analysoitu, mutta ainakin akkalansaame jakaa
joitain samoja äänteenmuutoksia inarin- ja koltansaamen kanssa.
Eräs maantieteellinen kiinnekohta yhdestä laulusta löytyy: verrä
voannits, jonka Lönnrot on suomentanut ’Värjön vuoma’, viittaa luultavimmin
Värriöjoen seutuun. Tämä joki alkaa Sallan pohjoisosista ja yhtyy Kemijokeen
Savukoskella, mutta kulkureittinä se on epäilemättä ollut tuttu myös kauempana
asuville.
Kuva 2: Lönnrotin
laulutekstien murteen kotiseutu jää epätarkaksi, mutta se voidaan suurella
todennäköisyydellä rajata merkitylle alueelle.
Toinen näennäisesti paikannimen oloinen maininta pedslout
kaavest on käännetty ’petäjälah[d]en ko[d]assa’ (Lönnrot ei kirjoittanut d:tä),
mutta arvelen ’lahti’-käännöksen olevan tuossa väärin. Vaikka mielikuvitusta
venyttäen lout voisikin olla kantasaamen sanan *luokte̮ ’lahti’ jatkaja (inarinsaamen
luohtâ : gen. luovtâ), niin äänteellisesti läheisemmältä ja
merkitykseltään sopivammalta tuntuisi sana *loavte̮k ’kate, peite’ (inarinsaamen
loovdâ : gen. lovduu). Tällöin pedslout kaavest viittaisi ’mäntykatteisessa
kodassa’ asumiseen.
Sodankylän kappalaisen poika Johan Bartholdi Ervast kuvaa
keminlappalaisten asumuksia näin kirjassaan Kemin-Lapin kuvaus vuodelta
1737 (latinasta suomentanut Tuomo Itkonen 1955): ”Lappalaisen koko asunto
käsittää kaksi huonetta, joista ensimmäinen tietenkin on etuhuone, jonka seinät
ovat neljä hirsikertaa korkeat, kohoten ihmisvartalon korkeudelle. Oviaukko on
niin matala, et[t]ä vain kontallaan voi ryömiä sisään. Etuhuoneessa säilytetään
ruokatavarat ja muut varustukset. Toinen huone on lämmitettävä ja
huolellisemmin rakennettu kuusikulmainen kota, jonka seinien alaosan
muodostavat pari kolme vaakasuorassa asennossa olevaa hirsikertaa. Niiden
varaan on riu’uista tai hal[k]aistuista lankuista pystytetty vinosti ylöspäin
kohoavat sivuseinät, niin että kattoon niiden yhtymäkohtaan on jätetty vain
yksi ainoa aukko eli räppänä, josta huone saa kaiken valonsa. Seinälankut on
katettu tuohella tai männynkaarnalla, jottei kylmyys ja tuulet aivan
estämättömällä voimalla tunkisi sisään.”
Kommentit
Lähetä kommentti